Mun päivät vaan lipuu ohi kasvojen. En vaan pääse mukaan ajankuluun, seison vaan paikoillani ihmishälinässä. Päässä aika tikittää ja tiimalasi lähenee loppuaan hetki hetkeltä kunnes se lakkaa pudottamasta hiekkaa.
Sitten mun aika loppuu, sitten kaikki on ohi.
Mun 16-vuotis synttäreihin on tasan kaksitoista päivää, yläkoulun loppuun kaksikymmentäkolme. Vastahan laskureissa oli yli sadan päivän lukemat. En tahdo vanhentua, en tahdo kasvaa. Stressitaso on sadassa prosentissa ja se näkyy kädenjäljessä viimeisten kokeiden ja panostusten suhteen. Mikään ei tunnu omalta.
En oo tyytyväinen mihinkään, en itteeni, en ympäristööni, en tulevaan. Jos vaan voisin perua kaiken mitä on meneillään ja palata takasin seiskaluokan alkuun, kun istuttiin hiljaa pulpeteissa ja mietittiin miten me saadaan kulutettua vielä kolme vuotta elämästämme. Jos vaan voisin olla täällä vielä edes vuoden, tekisin kaikkeni jos se olisi mahdollista. En vaan oo viel valmis lähtemään pois kotoa, koska mun sydän kuuluu tänne.
Odotan peloissani kevätjuhlaa, sillä olen tietonen tulevani itkemään niin paljon kun vaan ikinä on mahdollista.
En silti valita, ei se vaan oo se mun juttu. Kyllä mä kaikesta muusta turhasta valitan aina, mutten koskaan niistä oikeista ongelmista ja asioista. Totesin V:lle, jonka kanssa asiat on toistaiseksi hyvin, että kun mä pääsen sun vierees, tiiän etten enää osaa olla vahva, vaan luovutan ja annan itkun tulla.
" Olen nimittäin huomannut, että on myös olemassa pariskuntia, joilla on näkyviä ongelmia,
mutta joista huomaa, että he rakastavat niin lujaa, etteivät voisi kuvitellakaan päästävänsä toisiaan menemään. "
.jpg)
.jpg)
