Yks blogikirjoitus sait mut taas kerran miettimään mitä oikeesti tahon elämältä.
Päässä on miljoonia pieniä asioita, jotka tahon toteuttaa.
Opiskelu on selvää, se mitä haluan. Alotan opiskelut Jyväskylän Ammattiopistossa, miusta tulee parturi-kampaaja. Oon sosiaalinen ja oon huomannut että jyväskylässä ollaan myös, joten kavereita ei ole vaikea saada. Kampaajan ammatissa muutoinkin pitää olla sosiaalinen, joten luokalta varmasti löytyy samaistuvia ihmisiä. Opiskelun aikana haluaisin oppia hoitamaan hiuksiani mahdollisimman hyvin, sillä nyt en sitä osaa alkuunkaan. Jos kuitenkaan en pääse kampaajaksi, olisi tarkoitus että miusta tulis kosmetologi, joka ei mielestäni oo yhtään huonompi vaihtoehto. Aion myöhemmässä vaiheessa elämääni kosmetologiaa opiskella kuitenkin, en vaan tiedä tahonko siitä ammattia niin vahvasti kuin kampaajasta.
Kavereita ajatellen tulevaisuudessa on harmaata. Pelkään tosi paljon et minä tai ne unohtaa miut vielä, varsinkin kun ei enää nähdä päivittäin ja kaikki saa uusia kavereita jatko-opiskelupaikoistansa. Ja vielä välimatka. Oon 230 km päässä rakkaistani, - äidistä ja muista. Mitä jos yhteyden pito lakkaa kokonaan ? Toivon tosi paljon ettei niin käy kun oon saanut niin ihania ystäviä vaan lisää ja lisää riparin jälkeen ja toivon että hyö ovat osa miu elämää aina. Uskallan onneks puhua vieraille ihmisille ja saan myös helposti kavereita niinkun edellä mainitsin. Pelkään kuitenkin että jään yksin.
Vaikka oon aina pirtee ja ilonen, on miun elämässä paljon suruuki. Tällä hetkellä oon tosi epävarma tästä parisuhteesta, sillä välillä vaan tuntuu ettei se toimi ollenkaan. Oon vaan niin yksin joka päivä, yksin ololla tarkotan sitä, että kuulen toisesta vasta nukkumaan käydessäni. Kuulostaa kamalalta sanoo, että en voi luvata kellekkään olevani V:n kanssa yhessä vielä vuoden päästä. Tottakai toivon että ollaan, mutten voi luvata. Ei kukaan voi luvata toiselle ikuisuutta tässä iässä, ei sitä koskaan voi tietää, jos löytää jonkun vielä ihanemman. En silti tästä suhteesta tahdo luopua, mutta on turha roikkua suhteessa, jossa ei ole onnellinen.
Koulun jälkeen, täysi-ikäisenä, tahtosin päästä tietenki töihin. Vaikka en perusta ollenkaan alkoholiin, aion käydä täysi-ikäisenä niin paljon yökerhoissa tanssimassa kuin vaan mahdollista. En ehkä osaa tanssia, mutta rakastan sitä todella paljon ja aion ottaa kaikesta ilon irti kun siihen on mahdollisuus hyvissä olosuhteissa. 18- vuotta täytettyäni aion myös vaihtaa sukunimeni. Otan äidin tyttönimen, koska oon aina vihannut omaani, ja ihastellut äidin omaa. En myöskään tahdo kirkkohäitä, enkä siksi näe tarvetta kuulua kirkkon. Tiedän, että moni tuomitsee tästä ajatuksesta, mutta ite ajattelen vaan niin.
Oon todella hämilläni kun kysyn ihmisiltä, että mitä niistä tulee isona, ja ne ei osaa vastata. Itelläni tuntuu olevan tosi selkeä kuva siitä mitä haluun elämältä. Se vaan tuntuu omituiselta, että jotkut ei tiedä. Jokainen toki ajattelee omalla tavallaan ja oon aina vaan nähnyt asiat tosi selkeästi eteempäin ajatellessani.
.jpg)
